Kun aikoinaan alettiin puhua verkoista ja tietoyhteiskunnasta, varsin varhain syntyi ajatus opiskelumateriaalien saattamisesta verkkoon enemmän tai vähemmän vapaasti saataville. Ideana on usein ollut näiden hajautettu, enemmän tai vähemmän organisoitu tuottaminen. Eri ihmiset laativat materiaaleja omista lähtökohdistaan ja tuotokset annetaan yleiseen käyttöön. Ajan kuluessa erilaisia projekteja on syntynyt paljon. Tekniikan kehittyminen on kerran toisensa jälkeen tuonut uusia mahdollisuuksia ja johtanut uudelle tasolle ainakin järjestelmien suunnittelussa, mutta ei lainkaan yhtä usein niiden toteuttamisessa.
Tällä hetkellä puhutaan pilvipalveluista. Materiaalit sijoitetaan jonnekin verkon syövereihin ja niihin päästään käsiksi portaalipalveluiden kautta. Opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistymässä oleva Pilviväylä-hanke (http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/artikkelit/pilvivayla/) on eräs esimerkki. Jos rajoitutaan matematiikkaa käsitteleviin materiaaleihin, kannattaa ainakin mainita GeoGebraTube (http://www.geogebratube.org/), joka sisältää dynaamisen geometrian ohjelmalla GeoGebralla laadittuja demonstraatiofragmentteja. Toinen samantyyppinen on Wolfram Demonstrations Project (http://demonstrations.wolfram.com/), jossa työkaluna on laskentaohjelma Mathematica. Itse vedin kymmenkunta vuotta sitten Teknillisessä korkeakoulussa projektia nimeltään MatTaFi, jossa usea yliopisto ja ammattikorkeakoulu pyrki tuottamaan materiaalia matematiikan peruskursseille. Tuotosten jäänteet ovat sivulla http://matta.hut.fi/matta/.
Kaikissa näissä tuotantotapa on hajautettu: Useat henkilöt tekevät materiaaleja yleensä oman opetuksensa tarpeisiin ja antavat ne muidenkin käyttöön. Lisenssiehdot vaihtelevat eikä niitä aina edes kerrota.
Löyhän yhteisön tekemään työhön pohjautuvista projekteista on loistavia esimerkkejä, ennen muita Linux ja Wikipedia. Aivan organisoitumattomia nämä eivät ole: jonkinlaisia master-tason yksilöitä tarvitaan. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole oppimateriaali, vaikka niiden avulla paljon voikin oppia. Miltä sitten varsinaiset oppimateriaalihankkeet näyttävät?
Hajautettu tuotantotapa, jossa materiaalia tehdään oman opetuksen tarpeisiin, johtaa herkästi irrallisiin ja viimeistelemättömiin, usein aika pieniin palasiin. Tekijällä itsellään on mielikuva tavasta, jolla tuotosta kannattaa käyttää, mutta sitä ei ole dokumentoitu eikä tarvittavia oheistekstejä ole jaksettu kirjoittaa. Tuotoksen hiominen on jäänyt kesken: potentiaalinen käyttäjä ei näe sen ideaa ja käyttö kaatuu herkästi epäloogisuuksiin ja ohjelmointivirheisiin.
Palaset saattavat olla osia laajassa kokoelmassa. Määrää on enemmän kuin laatua. Helmiä pitää etsiä heinäsuovasta ja helmen laadun toteaminen vaatii paljon työtä. Lisäarvo staattiseen kuvaan verrattuna voi olla vähäinen. Lukija voi katsoa, mitä on tarjolla, kun GeoGebraTubelle syöttää hakusanan derivaatta (tai derivative), tai Wolframin demonstraatioille hakusanan integral.
Jotta demonstraatioista jotakin oppisi, niitä ei saisi katsella kuin interaktiivista videota ajatuksettomasti pomppimisia ja vilkkumisia seuraten. Olisiko opiskelijan ehkä sittenkin parempi valmiin katselemisen sijasta opetella hieman ohjelmointia ja rakentaa oma demonstraationsa?
Materiaalipalojen integroiminen opiskeluohjelmaan ei ole helppoa. Olennaistahan ei ole, että opiskelija näkee kaikenlaista, vaan tavoitteena tulisi olla oman tietorakenteen synnyttäminen ja jonkintasoisen kokonaiskuvan saaminen. Tällaiseen on sitten helpompi kiinnittää irrallisiakin demonstraatioita. Kaikki materiaalit eivät toki olekaan irrallisia paloja, vaan olemassa on myös laajoja oppikirjaan rinnastuvia kokonaisuuksia, joissa demonstraatiot ovat osa kokonaisuutta luonnollisella paikalla.
Materiaalikokonaisuuksien laatiminen on kuitenkin aika rankka työ. Projektissani laadittu lukiotasoinen matematiikan tietosanakirja Iso-M (http://matta.hut.fi/matta/isom/isom.pdf) on esimerkki tällaisesta, vaikka se ei demonstraatioita sisälläkään. Differentiaaliyhtälöpaketti DelTa (http://matta.hut.fi/matta/delta/delta.html) on toinen tällainen, mutta se alkaa olla teknisesti vanhentunut. Uudempina esimerkkeinä lukija voi tarkastella suomalaisen Avoin Oppikirja -projektin tuotoksia (http://avoinoppikirja.fi/) tai amerikkalaisen MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) MOOC (Massive Open Online Course) -kursseja (http://ocw.mit.edu/courses/find-by-topic/#cat=mathematics).
Digitaalisten materiaalien tuottaminen tarkoittaa loputtomaan päivityskierteeseen sitoutumista. Tuotosta voi aina parantaa, ja viimeistään tekniikan kehittyminen pakottaa uusien versioiden tekemiseen tai tehdyn materiaalin hylkäämiseen. Vanhahtavalta näyttävä opiskelumateriaali ei innosta, vaikka se olisi sisällöllisesti pätevääkin. Kaikki tekniset ratkaisut eivät välttämättä toimi uudemmissa laitteissa.
Toimivat pilvipalvelut edellyttävät hyvien hakumenettelyjen ja materiaalin arvioinnin lisäksi jonkinlaista ohjausta sen pedagogiseen käyttöön. Tekijänoikeuksien hallinta on oma ongelmansa: kuka saa käyttää, mitä ja miten saa käyttää, voiko toisen tekemää materiaalia integroida uuteen tuotokseen, mistä ja miten tulee maksaa etc.
Oppimateriaalipilvipalvelun luominen ei siten ole aivan helppoa. Esimerkkejä kesken jääneistä, alunperin hyvistäkin yrityksistä on paljon. Jos kaikki ongelmat yritetään ratkaista heti, ei ehkä päästä liikkeelle lainkaan. Kyseessä on kuitenkin sen verran iso kala, että sitä kannattaa pyytää — vaikka saalista ei sitten tulisikaan. Opitaan ainakin välttämään huonoja toteutustapoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti